Teos on suuri kokonaisesitys suomalaisen kenttätykistön kehityksestä aina aselajin synnystä 2020-luvulle. Erityisesti teoksessa painottuu tykistön merkitys sodissa vuosina 1918, 1939 ja 1941–45.

Riku Kauhanen johdattaa lukijan tykkien ja tykistön varhaisvaiheista ensimmäiseen maailmansotaan, Suomen sisällissotaan ja aikaan, jolloin tykistöaselaji luotiin Suomen Puolustusvoimiin. Maamme oloihin soveltuvan tykistöstrategian luominen sekä aselajin monipuolinen kehittäminen osoittautuivat elintärkeiksi, kun Suomi talvella 1939–40 joutui puolustautumaan materiaalisesti ylivoimaista vihollista vastaan.

Kirjan toisessa osassa Riku Kauhanen kertoo kenttä­tykistön talvisodasta rintama-alueittain. Tykistö toimi varsin hajautetusti, joten painotus on sodan merkittävimmissä tapahtumissa.

Olli Kleemola paneutuu jatkosodan kolmen pää­rintamasuunnan – Karjalankannaksen, Laatokan Karjalan ja Itä-Karjalan – keskeisiin taisteluihin. Kleemola käsittelee artikkelissaan myös välirauhan aikaista kehitystä, tykistön elämää pitkän asemasotavaiheen aikana sekä tykistön toimintaa Lapin sodassa.

Tietokirjailija Hanna Pukkila-Toivonen kertoo kirjan neljännessä osassa suurista muutoksista, joita kenttätykistö on viimeisten yli puolen vuosisadan aikana käynyt läpi. Sopeutumista ovat vaatineet niin asevelvollisten määrän hurja kasvu kuin romahdus, upseeripula, talouslama sekä jatkuva tekninen kehitys ja merkittävät kalustohankinnat.

Esimerkiksi Itä-Ukrainan sota on 2010-luvulla osoittanut, että informaatio­aikakaudella taistellaan yhä myös perinteiseen tapaan. Suomella on nyt läntisen Euroopan suurin tykistö: tuhat kenttätykkiä. Maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Petri Hulkko arvioi helmikuussa 2020, että Maavoimat on itsenäisyytemme ajan parhaassa kunnossa.